Valkoisia öitä

"Merkillistä!" ajattelin minä, "luultavasti on hän vaipunut ajatuksiinsa jostakin syystä", ja äkkiä jäin minä ikäänkuin kivettyneenä seisomaan. Kuulin tukahdutettua itkua. Niinpä! Se ei ollut erehdys. Neito itki ja nyyhkyi tuon tuostakin. Jumalani! Sydämeni lakkasi sykkimästä. Ja niin kovin ujo olen minä naisia kohtaan, ... mutta se oli niin liikuttava hetki! Minä käännyin ympäri, astuin hänen luokseen ja olin juuri häntä puhuttelemaisillani: "Neitiseni!"; ellei olisi mieleeni johtunut, että tämä puhuttelemistapa jo tuhansia kertoja on esiintynyt suuren maailman romaaneissa.

Se vain pidätti minua. Mutta etsiessäni toisia sanoja, ojentihe neitonen, katseli ympärilleen, painoi silmänsä alas ja astui reippaasti ohitseni pitkin rantakatua. Minä seurasin häntä oitis perässä, mutta hän huomasi sen,